Minulla on 4-vuotiaan lapsiosani, Sinin, kanssa sovittuna että hän soittaa minulle oikeaan korvaani, jos on sellaista asiaa että hän tarvitsee minua heti. No, tänään oikea korvani oli soinut sinnikkäästi moneenkin kertaan, mutta en ollut saanut mitään yhteyttä Siniin. Jotain epämääräistä hätää, hän oli niin hädissään ettei saanut puhutuksikaan itkultaan. 

Muistin sitten vihdoin Sinin lelut. Yksisarvisen ja sorminuket. Hain ne kaikki, puristin niitä kädessä ja silitin niitä, halasin myös itseäni ja samalla Siniä, heijasin, pyysin kertomaan mikä on hätänä. Sain vahvasti oloa, että en tajua. Tulkitsin sen niin, että Sini projisoi Aikuiseen sitä, miten hän on kokenut aikuiset - että aikuiset eivät tajua.

Jatkoin kuitenkin heijaamista, lelujen silittelyä, hellää juttelua, varmistamista että hän voi kertoa. Odotin, odotin, hiljaa turhauduin koska tunne siitä, että en tajua, oli ja pysyi. Etsin muistikuvaa, en löytänyt. Joku pessimistinen osani odotti, että nyt tulee joku todella, todella kurja juttu. (Ei sillä, etteikö se olisi mahdollista, mutta en suostunut toisten osien ehdotuksiin tai järkeilyyn.)

Sitten sain fyysisen tunteen. Lämpö iholla, jokin vähän polttaa otsaa miellyttävästi. Sitten liekkejä - katson puuhellan avoimeen luukkuun. Kipinöitä. Jätän nyt kertomatta yksityiskohdat koska niistä saattaisi tunnistaa. Pelästyminen, äidin pelästyminen.

Jotenkin muistikuva päättyy siihen, että minä hymyilen, vaikka taidan tajuta että jotain todella pahaa oli lähellä käydä. 

En saa siis muistikuvassa näyttää, että pelästyin.

Järkeilen nyt itse taas, että äiti on saattanut mennä tilanteen johdosta raiteiltaan hetkeksi. Tai sitten minä olen pelännyt että menee, ja siksi hymyillyt hänelle, halunnut säädellä äidin tunteita. Kumpikin on uskottava vaihtoehto. Varsinkin jälkimmäinen.

Halasin Siniä, kiitin että hän kertoi, sanoin että minulle saa aina kertoa jos jokin pelottaa, minä autan ja lohdutan. Tunsin pikkuruisen helpotuksen huokauksen ja rentoutumisen, Sini taitaa nukahtaa syliini nyt juuri.

Koen tämän liittyvän siihen, että Minua Ei Ole-osa on tullut näkyviin, ja ensin teiniosani reagoivat häneen kummasti, mutta näköjään Sini olikin se, joka alkoi kertoa asioita omalla tavallaan. Jo noin pienenä on pitänyt jäykistyä odottamaan, etten vain pahenna tilannetta mitenkään. Minua Ei Ole-osan pieni versio on jo tavallaan ollut paikalla.  

Näkemykseni on tällä hetkellä, että ensimmäiset elinkuukauteni eivät ole olleet ihan kauhean huonot. Meillä oli siis monin tavoin kurja tilanne, mutta sylivauvallehan riittää hyvin pitkälle vain olla äidin rinnalla. Ja minä olin, tiedän sen. Omasta sängystänikin ylsin koskettamaan äitiä. Lisäksi, onnekseni äidin kasvatusfilosofiaan ei kuulunut se joskus niin paljon viljelty neuvo, että on "hyvä" tahallaan antaa imeväisten itkeä yksin. Joskus alle vuoden ikäisenä lienee tapahtunut jokin dramaattinen muutos. Siitä on jäänyt minulle Ydinvauva sisään leijumaan, mutta en tiedä mitä tarkkaan ottaen on käynyt. Olen arvioinut Ytimen iäksi 8kk, mutta se voi muuttua vielä jos satun saamaan jotenkin lisätietoa. En kyllä laske sen varaan. Arvailuja minulla on, mutta niitä en taida tässä nyt sen kummemmin lähteä avaamaan.