Olen juossut, tai enemmänkin kävellyt, kävellyt ja kävellyt. Olen ollut kehno rutiineissa ja vielä kehnompi ihmisten kanssa. Huomaan aina iltamyöhään, etten taaskaan kysynyt mitä muille kuuluu, ja siinä kohtaa on jo niin myöhä, ettei viitsi enää häiritä. Tämä toistuu illasta iltaan. Joku osa minusta on melkein tyytyväinen saadessaan todisteita kelvottomuudestani ihmissuhteisiin, ja kaiken muun päälle taputtaa voitonriemuisena käsiään, kun puhtaasti epähuomiossa tai vaikka nukahtamisen takia en vastaa puhelimeen tai viesteihin. 

Olen kyllääntynyt olemaan sairauslomalla, koska toimeentuloni on niin niukka. Koska valitsen pitää autoa, siihen menee oikeastaan kaikki ylimääräinen. Ei voi syödä ulkona, ei ostaa vaatteita oikein edes käytettynä. Ei saisi tulla yllätyksiä, koska vaikka en enää velkaannukaan, säästöjä ei ole vielä käytännössä yhtään. Satanen takaisin maksettua kauan laahannutta luottoa ei vielä lämmitä, nytkin joudun siitä satasesta hieman taas käyttämään ennen seuraavia tukia. 

Haluan töihin. Haluan rahaa. Haluan elää, tehdä valintoja arvojeni mukaan enkä sen, mikä säästää itseltäni muutaman euron. En jaksaisi kituuttaa ja katsella vierestä, kun toiset toteuttavat minun unelmiani. En siis sitä toivo että he eivät sellaista tekisi, koska tiedän heidän kyllä arvostavan niitä asioita ja nähneen niiden eteen paljon vaivaa. Haluaisin vain tehdä ne asiat itsekin. Haluaisin pystyä siihen. Olen ollut paikallani ihan kyllikseni. 

Jäljellä on vain se, että pelkään heikkouttani, epäluotettavuuttani, sitä etten pystykään ja jaksakaan. Kamalaa luvata jollekin tehdä vaikka joku työtehtävä ja epäonnistua siinä. Toivon mielessäni niin yksinkertaista työtä, että pienet epäonnistumiset eivät sitä kaada. Järjellä tiedän, että sellaisia on kyllä. Tunnepuolella hirvittää, enkä halua mennä tarjoamaan itseäni ja epämääräistä osaamistani mihinkään. Ja se yrittäjyysvaihtoehto vasta pelottaakin. Itse pitäisi taas löytää rajansa. Ei hele. En taas jaksa. En. 

Aivan kuin paikoilleen jämähtäminen ja katkeroituminen omana valintana olisi luonnollinen, hieno ja tavoiteltava asia. Aivan kuin sisäinen äitini (ei siis äidillinen, hoivaava ja kuunteleva sisäinen naisenergia, vaan minun äitini henkilön sisäistys) tässä minulle kertoisi sitä samaa virttä. Yksin jäät, joten jää itse yksin ennen kuin muut jättävät. Menetät, joten luovu ennen kuin on pakko. Älä toivo mitään, niin ei tarvitse luopua. Älä omista mitään, niin kukaan ei varasta.

Älä ole mitään, niin sinussa ei ole mitään mitä vihata. 

Älä ole mitään.

Sisäinen puolustajani, isähahmon oloinen, alkaa puhista olemattomaan partaansa. S**tana, elämä kuuluu minullekin. Ei minussa ole mitään sellaista vikaa että olisin jotenkin synnynnäisesti elinkelvoton ja yhteiskuntakelvoton ja työkelvoton ja sellainen etten ansaitse onnea ja tavallista elämää. Olen ihan hyvä. Tulee taas aika, että voin oppia ja saan vähän mokailla oppiessa, kestän järkevän määrän vastuuta, ymmärrän että muutkin kestävät ja voin oppia luottamaan muihin ilman hirveää määrää varmisteluja. En suostu enää siihen etten ole mikään enkä kukaan, että olen automaattisesti rupusakkia vaikka mikä olisi tilanne. Se ei yksinkertaisesti vain ole totuus. 

Mitä enemmän etenen toipumisessa, sitä enemmän silmäni avautuvat sille, miten kieroutunut lapsuuteni oli ja miten paljon se vaikutti, ja vaikuttaa yhä, kaikkeen. Kaikkeen. Jos luen vaikka ihan jotain iltapäivälehtien "viisi vinkkiä, kun teini kiukuttelee" artikkeleita, en herranjestas tunnista niistä itseäni teininä enkä näe miten perheeni olisi voinut toimia sellaisilla tavoilla. Meillä tapahtui jotain ihan muuta, ja nykyään huomaan asian jossain määrin myös tunnetasolla, en vain kuivana faktana joka jää ontoksi toteamukseksi. Onko siis tosiaan ihme, että olen tuntenut olevani kotoisin vieraalta planeetalta, kun muilla oli täysin eri käytösmallit kotoa? En millään osannut toimia toisten lasten kanssa, mikä aiheutti ihmetystä sekä itsessäni että muissa, ja myös kahdeksan vuoden kiusaamisen. Minussa tavallaan tosiaan oli vikaa, mutta ei siksi että minä olisin itsessäni ollut jotenkin vääränlainen, vaan koska minusta oli sellainen tekemällä tehty. Systemaattisesti ja monin tavoin minua oli kasvattamalla (vaiko kenties latistamalla ja litistämällä enemmän kuin kasvattamalla) kasvatettu siihen, että en integroituisi yhteiskuntaan. Ei varmaan ihan kaikkia seurauksia ymmärtäen, ja toisaalta ei myöskään sitä odottaen, että kaikesta alistamisesta huolimatta löytäisin itsestäni voimaa paeta ottamaan selvää, mikä tämä maailma oikeasti on. Itse en odottanut sitä, että se voimanpuuska loppuisi niin dramaattisesti ja ajaisin itseni samaan kurimukseen useammankin kerran. Mutta tässäpä ollaan.

Tavallaan koko ajan annan myös enemmän ja enemmän anteeksi itselleni sitä, että en nyt pysty siihen mihin muut. Miten voisinkaan pystyä, koska elämäni perustukset ovat niin kummalliset. Mutta toisaalta illuusioni siitä, että olen hyvin vahva, venyvä ja sitkeä ja pystyn mihin vaan, on hävinnyt ja sen turva on poissa. Olkoonkin että se oli valheellinen, kyllä se tuntui pirun paljon kivemmalta tuntea itsensä vahvaksi ja hyväksi yksin pärjääväksi ihmiseksi kuin todeta olevansa ihan tuhannen paloina ja mahdollisesti syrjäytymisen reunalla, ja lisäksi että olen itse toiminut illuusioideni keskellä tosi epäideaaleilla tavoilla, vaikka olen niihin aikoihin itse ollut hyvinkin toista mieltä.

Yritän uskoa siihen, että vääristä malleista opitaan kyllä pois ja todellinen voimani aste löytyy vielä sieltä jostain itsesyytösten ja pelon alta. Tällä hetkellä se tuntuu oudolta ajatukselta.