No, se huutoitku sitten tuli terapiassa. Sen mukana pintaan pääsi tarkoin varjeltu, mutta silti elämääni jatkuvasti määrittämään pääsevä asenne - ei sillä ole väliä.

Sillä on vastapuolikin, sillä on liikaa väliä.

"Se" on tässä minun tunteeni, toiveeni, haluni, ja se mitä en halua. Sen koetaan pilaavan sosiaaliset tilanteet, toisten ilon, toisten vapauden.

Enkä kyllä mitenkään voi tässä pelkillä kirjaimilla kuvata, mitä kaikkea nuo kaksi vielä lisäksi tarkoittavat. Ne ovat traumojeni ydinasiaa. Niihin rakentuu niin paljon minuudestani. Kumpikin estävät spontaaniutta, tunneilmaisua, toisiin luottamista, itsen hyväksymistä, itsen tuntemista. 

Noiden kahden takia olen sallinut paljon asioita, joihin olisi pitänyt sanoa ei. Minua haavoittavia asioita, joista en halunnut kieltäytyä, koska en halunnut pilata toisten iloa. Puhun ihan väkivallasta tässä. Koulukiusaamisesta lähtien. Jos kiusaaja hymyilee kiusatessaan, se tarkoittaa, etten saa tehdä asialle mitään, koska sittenhän pilaisin kiusaajan ilon. Sama pätee aikuisikään ja esimerkiksi seksuaaliseen väkivaltaan.

Ja noiden takia olen juossut karkuun asioita, joihin olisi saanut ja suorastaan pitänyt sanoa kyllä. Läheisyyttä, rehellisyyttä, avoimuutta, vastavuoroisuutta, lohdutusta. En ole näyttänyt tunteitani spontaanisti ja suoraan ihmisille, jotka olisivat sellaisessa asemassa että voisivat vaikka lohduttaa, koska käsitys on ollut, että aidot tunteet rikkovat toisia. Niillä on liikaa väliä. 

Olen tehnyt lapsena ja nuorena kaikkeni, että sisäistäisin, ettei tunteillani ole väliä eikä niitä kuulu tulla. Luin kaikenlaisia kirjoituksia siitä, miten teini-ikäiset ovat onnistuneet kovettamaan itsensä tunteettomiksi, ja olin kateellinen, koska minulta se ei mitenkään onnistunut. Vieraannuin kyllä tunteistani (oikeammin voisi sanoa, että eivät ne koskaan muuta olleetkaan kuin vieraita), mutta koin niitä silti - häiritsevinä, voimakkaina, epäkorrekteina, hankalina, vääränlaisina. En pystynyt lopettamaan sitä, että kehoni itkee, nauraa, tärisee, kylmenee ja kuumenee, ja mitä näitä reaktioita nyt on.

Luin muuten nuorempana lukemattomia anoreksiablogeja, en itse asiassa tiedä miksi. Koin niihin valtavaa vetoa siitä huolimatta, että en itse ollut millään lailla kykenevä suhtautumaan syömiseeni dramaattisesti. Syöminen ei ollut minusta kovin mukavaa eikä tärkeää, enkä pystynyt kieputtamaan elämääni sen ympärille. Jos en syönyt, se johtui siitä että asia ei vain tullut mieleeni. Sitä kävi kyllä aika paljon. Siksi kai olinkin niin kauan niin alipainoinen. 

Tässä ja nyt en tiedä noista ylläolevista kirjoittaa enempää, mutta mainittakoon, että näin viime yönä taas yhden toistuvista unistani. Se on kehittynyt pitkän ajan kuluessa. Aluksi uni oli sellainen, että lapsuuden kotitaloni ympärille on ilmestynyt rakennuksia, tämän unen olen nähnyt varmaan lähelle kymmenen kertaa. Sitten rakennuksia alkoi ilmestyä lähimpään metsään, puiden sekaan. Sen unen näkeminen oli jossain määrin iloista, koska metsää oli vielä niin paljon pystyssä. Näitäkin unia tuli useampi. Jossain kohtaa näin unen, jossa asuinalue oli tulossa valmiiksi ja puita oli koko ajan vähemmän.

Viime yön unessa olin auton kyytillä, ja ajoimme tietä pitkin suuntaan, jossa metsä ennen oli. Olimme tyrmistyneitä, koska metsä oli kaadettu. Vain muutama puu sieltä täältä oli jätetty pystyyn. Ajoimme hiljaa eteenpäin, ja mietin aikaisempia unia, joissa puita oli ollut paljon. En saattanut uskoa, että ne oli melkein kaikki kaadettu ja koko alue muutettu pelloiksi. Oikein pysäytimme auton ja katselin jonkun rakentamaa vihreää aitaa.