Viime yön unessa minusta tuli buddhalainen. Heti päätöksen jälkeen, ennen kuin ehdin sanoa kissaakaan, joku polvistui viereeni ja maalasi kimaltavalla tummanvihreällä maalilla vasempaan käteeni symbolin, joka tarkoitti, että tavaroiden omistaminen ei tuota minulle nautintoa. Lähdimme jonkinlaiselle retriitille lentävällä autolla ja mietin siinä ilmaan noustessa, että voisin myydä melkein kaiken, ja hankkia tilalle vain ison Buddhan patsaan. 

Nyt valveilla en niin tiedä siitä buddhalaisuudesta, mutta olen kyllä tilanteessa, jossa koen että minulla on kaikkea. Ensimmäistä kertaa ihan koko elämäni aikana minulla on tämä olo. Ja se on siitäkin huolimatta, etten esimerkiksi ole hankkinut uutta polkupyörää syksyllä varastetun tilalle. 

Mainittakoon vielä tarkennus, että minulla on kaikkea paitsi rahaa. Sitä asiaa korjailen tässä, ensin supertiukalla budjetoinnilla ja toivottavasti myöhemmin myös joillain uusilla tuloilla. Raha ei tällä viikolla riitä ruoan lisäksi yhtään niin mihinkään. Kaikki rahani jaettuna päivää kohden on kuusi euroa ensi tiistaihin asti, jolloin saan seuraavan kerran sairauspäivärahaa. Se saa tämän tavarapaljouden jotenkin tuntumaan vielä raskaammalta ja oudommalta. Miten minulla voikin olla näin paljon kamaa, mutta ei ruokaa! Kuivaruoat ja pakasteetkin olen melkein syönyt pois.

Olen koko ikäni jotenkin kokenut tyhjän tilan vaivaannuttavaksi. Pöydillä, nurkissa, seinillä pitää olla asioita tai jotain on ikään kuin vialla. Olen ostellut kauniita esineitä ja säilytyskalusteita niille. Säästänyt kaikenlaista minkä olisi voinut laittaa eteenpäin. Ottanut toisilta vastaan vaikka mitä minkä vaihtoehtoinen kohtalo oli mennä roskiin, kierrätykseen tai johonkin unohduksiin. Yrittänyt säilyttää elämäntarinani matkassani erilaisten esineiden muodossa, ja välillä taas yrittänyt unohtaa asioita jemmailemalla noita esineitä varastojen syövereihin, kuitenkin suurimman osan aikaa vailla kykyä luopua niistä lopullisesti.

Viime aikoina olen alkanut tuntea, että on turvallista tuoda lapsuudesta muistuttavia esineitä olohuoneeseen. Sitähän ei siis suositella, jos vasta esimerkiksi jonottaa terapiaan, eikä halua että muistoja tulvii pintaan liikaa - pikemminkin suositellaan että pitää esillä lähinnä nykytilanteesta muistuttavia esineitä. Olen nyt itse joka tapauksessa tuonut varastoista vaikka mitä, kaikenlaista mitä en enää aktiivisesti muistanut mutta joka oli heti tuttua, ja jonkin verran myös tavaraa joiden merkitystä piti oikein pinnistellä. 

Uskalsin vihdoin myös koskea langanjämävarastooni, jota olen kerännyt ja kuljettanut mukanani pikkutytöstä asti. Teen siitä tilkkupeiton, Memory Blanketin. Sen nimi tulee siitä, että se on kuin kokoelma muistoja vanhoista käsitöistä. Joistain jämistä muistankin aivan tarkasti, mitä niistä alun perin tein, tai ainakin halusin tehdä - aivan pienenä kun projektini useimmiten tyssäsivät alkuunsa. Toisista ei ole mitään käsitystä. Ja sitten ovat ne langat, joiden koskettaminen saa minut kiemurtelemaan. Melkein jo myin yhden kasan, koska nettikirpparilla oli sellaiselle langalle ostetaan-ilmoitus. Sitten kuitenkin päättämällä päätin, että nekin langat ovat osa muistojeni kokoelmaa, vaikka en tahtoisi nyt millään ajatella niitä aikoja, ja teen niistäkin ruudut samalla tavalla kuin muistakin langoista. Luulen, että kun peitto on valmis, kääriydyn siihen vaikka terapiassa ja joogan jälkeen.