Turun terroriteon ja muutaman muun asian jälkimainingeissa olo tosiaan aaltoilee. Välillä tunnen valtavaa elämänhalua ja energiaa laittaa itseni, kotini ja tosiaan kaikki mahdollinen järjestykseen. Toisaalta jotenkin inhottaa moni nyt meneillään oleva asia. Sosiaaliset tilanteet tuntuvat joko suunnattoman ihanilta (pilkkuun asti karaokebaarissa, ihan selväpäisenä kuskina? Joo! Parasta hupia aikoihin!) tai tosi ahdistavilta. Tai sitten herään neljältä iltapäivällä siihen kun kämppis pöllähtää kotiin, ja alle minuutissa olen pukeissa, laittamassa aika monimutkaista ruokaa ja keskustelemassa niin aikuisesti ja fiksusti että kuuntelen itseäni ja vieraita äänenpainojani ihan ihmeissäni.

Olen kadottanut kalenterini, kasan avaimia, ja ties mitä muuta. En käsitä tätä enkä voi antaa tämän retuperäisyyden jatkua. Enhän edes tunne tietäväni, mitä omistan. En muista. Pakko yrittää lopettaa tietyt kierteet joista on jo rahallisiakin kuluja. Penkoa läpi omaisuuteni. Heittää pois se mitä en tarvitse ja käyttää sitä mille käyttöä on, vaikka se olisi lojunut jossain jo vuosia.

Ei ole vielä löytynyt myöskään kadonneen polkupyörän papereita tai kuvia, toinen vara-avain siihen kylläkin löytyi. Kai sekin jotain on. Pyörän ostamisen jälkeen olen vain muuttanut niin monta kertaa ja tavaroistani osa on erilaisissa varastoissa (joista yhteen on avaimet siinä kadonnessa avainkasassa), että en tiedä löydänkö edes muuta. Ei voi kuin toivoa että poliisi ja vakuutusyhtiö uskovat.

Tietokoneella olo tuntuu puisevalta. Maailma kutsuu. Tai no, apteekki. Lääkäri määräsi kipulääkkeitä, koska erään operaation valmistelua jatkettiin maanantaina ja nyt jomottaa aika huolella.

Samalla voisi varmaan ostaa vaikka hiusväriä.