Uusi lapsiosa löytyi, muistaakseni toissapäivänä. Ei siitä sen enempää että missä tilanteessa, mutta hän on ihan yksin ja kokee, että on hänen työnsä saada aikuiset ajattelemaan jotain muuta kuin surullisia asioitaan - ohjaamalla heidät hoivaamaan jääkaappeja, muita huonekaluja, ja vaikka liikennemerkkejä. Hän odottaa, että siitä tulee hymy ja kommentti "voi kuinka sinä olet ihana" ja yleensä sitten pääsee itku, joka hävettää, koska sitten aikuisilla on siitäkin paha mieli ja sitten kiinnitetään lisää huomiota niihin esineisiin. Ja siinähän käy niinkin, että hänen oma kipunsa jää huomaamatta oikealla tavalla. 

Nyt ehkä ymmärrän, miksi minulla on niin pitkäaikainen kokemus siitä, että itku itsessään aiheuttaa lisää kipua. Ehkä tämä pienen pieni lapsiosa on niissä tilanteissa aktivoitunut yrittämään lohduttaa minua. Joskus nimittäin saan itkun aikana pakkoajatuksia, "katso tuota kaunista asiaa, ja tuota, ja tuota, ja voi kuinka tuokin asia on" ja itken jotenkin koko ajan enemmän. 

Päätin jo tunteja sitten, että tuota osaa on autettava. Hän ei näe muita lapsiosiani eivätkä he häntä, mutta kerroin jo joillekin pienilleni, että uusi pikkusisko on löytynyt. Itse asiassa jo tätä kirjoittaessa alan pudota matkalle.

Pistetään vielä triggerivaroitus: Voi sisältää kohtauksia, joissa esiintyy lapsen hätää, laiminlyöntiä, kauhukuvia. En ole ihan satavarma mitä sieltä tulee vaikka saankin monta tietoistakin muistoa jotka liittyvät tällaiseen toimintaan. 

 

 

Jostain syystä olen menossa paikalle pinkkiin pukeutuneena keijuna siipineen kaikkineen. Olenko se edes minä, koska katson paikalle menijää ulkopuolelta? Olen se minä. Olen kuin Taika-osani isona (Taika on Iinan auttaja, hän myös on pukeutunut siipiin). En ole ihan varma, että olen Aikuinen, joten hetken hengitän, hengitän, olen Aikuinen vaikka olen näissä hassuissa vaatteissa. 

Olen lapsuudenkodissa, katson tilannetta ulkopuolelta metrin verran lattian yllä leijuen. Tämä on jotenkin sama paikka kuin mistä Sini löytyi. Tai siis, tottakai on, tietenkin, koska minulla on vain yksi lapsuudenkoti, mutta siis vielä enemmän kuin muiden lapsiosien kohdalla. Tilanne on pysähdyksissä. Jumissa. Siitä ei pääse pois, että pienen lapsen on onnistuttava saamaan äiti hymyilemään. Lapsi alkaa laulaa. 

Vain sydän äidin, tunne sen, niin hellä on ja lämpöinen
Se riemuitsee sun riemustas, se tuntee huoltas, tuskias

Pääni oikea puoli alkaa pistellä terävästi. Laskeudun hiljaa lapsen taakse. Samaistun. 

Sanoiko äiti jotain pahasti?, kysyy äiti. Ei sanonut, ei, äiti älä enää enempää --- oikea käteni nytkähtelee koko matkalta, rintalastassa tuntuu kipua. 

Tietoinen muisti sekoittaa tilannetta. Palaan takaisin putoamaan. Pehmenen. Hiljalleen siirryn oikean käteni sisälle. Kipu rintalastassa pahenee. 

Mikä sun on? 

Olen pehmeydessä, ja se kysymys toistuu, mikä sun nyt on? Herra jumala?!

Lapsen suru järkyttää äitiä, joten lapsi ei voi olla surullinen, eihän voi, pitäisi voida olla olematta surullinen. Ei osaa. Ei tajua miten totellaan käskyä älä itke. Ei tajua miten kerrotaan äidille että äiti oli pelottava, ei voi kertoa, ei voi, siitä seuraa pahempaa. Lapsi keinuu keinuhevosella (tämä muisto on jonkinlainen geneerinen lapsuusmuisto, en tiedä hainko sen tietoisesti vai kuinka). Koppoti koppoti, keinuu, keinuu, keinuu...haisee oljilta, äiti etsii, kysyy mitä on tapahtunut? Jos lapsi saa olluksi tarpeeksi iloinen ja hymyillyksi niin äitikin on sitten.

Hampaisiin sattuu, kaulaan sattuu, oikea puoli päästä kutiaa, lihakset jäykistyvät. Painan stop ja siirryn Aikuiseeni. Lapsi istuu keinussa jossa ei osaa ottaa itse vauhtia. Muistan kiipeilyköyden. Sinisen kiipeilyköyden. Tulen lapsen luokse keinuun, nyt ilman siipiä, ihan tavallisena itsenäni. 

"Hei", sanon lapselle. Oma epävarmuuteni siirtyy lapseen, joka töllöttää minua kuin ei tunnistaisi. Hengitän. Olen Aikuinen. Olen vahva. Olen sankari. Olen pieni ja neuvoton....ei, olen Aikuinen, olen, olen, olen. 

Mietin hetken, mietin ihan tosissani. Tunnen lapsen tunteen, itkusta seuranneen väsymyksen ja turvonneet silmät. Mitä olinkaan tekemässä? 

Tulen hetkeksi mielikuvasta pois, mietin. Idea oli siis.................mikä? Mitenkäs nyt näin hankalaa on?

Nyt tajuan miksi homma tökkii. Tietenkin joku luki ajatukseni, että lapsi haetaan pois, ja vastalause sille on se, että ÄITI EI PÄRJÄÄ ILMAN. Äitiä pitää auttaa. Äitiä pitää auttaa. Kamalaa että isompana lähdetään äitiä pakoon kun pitäisi jäädä auttamaan. Pikkuinen haluaa jäädä äidin luo ja auttaa äitiä, isommat tietävät että sitä ei voi tehdä, mutta pieni haluaa, haluaa jäädä äitiä lohduttamaan ja auttamaan, kohdistamaan äidin huomiota johonkin (paitsi ei itseensä). 

Kiemurtelen. Oloni on epämukava ja jännittynyt. Näen nyt monta asiaa, monta tilannetta joissa tämä pienen pieni tyttö on ollut mukana, mutta Aikuiseni vähän jää nyt mielessäni varjoon. 

Huomaan tuijottaneeni kattolamppua kauan. Ylöspäin tuijottaessa eivät kyyneleet niin tule. 

On niin hiljainen olo, että otan aikalisän.