Olen pudonnut takaumaan. Olen taas se 27-vuotias joka elää aikuisikänsä siihen asti pahinta vuotta. Triggeröidyn tietyn näköisistä seinistä niin pahasti, että en pysty muistamaan, että se silloinen kauhu on tänä vuonna 2017 ollut ohi jo kauan. Onneksi nykyisessä kodissani on aivan erilaiset seinät, mutta ikävä kyllä sellaisia seiniä kohtaa hyvin useissa muissa paikoissa. En voi nukkua niissä, ja käyttäydyn kuin itseään syvästi vihaava, hoitamattomasta masennuksesta kärsivä nyt voi käyttäytyä. Sillä erotuksella, että en oikeasti vahingoita itseäni (muuten kuin ehkä tyhmällä syömisellä). Tunnen tämän 27-vuotiaan erkaantuvan minusta ja yrittävän tehdä niitä satuttavia asioita, mutta ne jäävät pelkiksi kuvajaisiksi, kun sisäiset auttajani ja suojelijani pitävät kehoani paikoillaan.  

Itse asiassa luulen että tuo puoleni ei ole edes 27 vaikka fyysisesti olin sen ikäinen. Hän käyttäytyy kuin huomattavasti nuorempi.

Kuinka pienenä me vielä uskotaan, että toiset ryntäävät luoksemme pyyhkimään kyyneleet vaikka yrittäisimme niitä peittää ja pidätellä? 

Kuinka pienenä olen oppinut, että ei todellakaan kannata näyttämällä näyttää toisille että itkee, vaan heidän kuuluu se itse huomata, jos jaksavat?

Kuinka pienenä erottuu se, että toiset muuttavat tilanteemme paremmaksi, siitä että itse on sallittua pyytää sitä ja olemme siihen kykeneviä? Erottuiko se minulla? Tuona aikana olin psykiatriankin puolella aivan tuore potilas, ensimmäistä kertaa mennyt sinne ja vieläpä itse ajatellut menoni syyksi ihan muun kuin masennuksen - olin pyöritellyt vuosikausia mielessäni erästä toista diagnoosia johon halusin varmistuksen (olin lopulta jossain määrin oikeassakin, mutta sen kuulemiseen meni vielä lisää vuosia). Psykiatri kuitenkin huomasi mielialani ja päädyin sen tähden terapiaan, joka tosin ei ollut minulle ihan oikeanlaista tai riittävän tehokasta, koska siinä ei otettu huomioon dissosiaatiotani. Kieltäydyin myös masennuslääkkeistä silloin, vaikka nyt tiedän, että lääkkeiden tukemana olisin saattanut hyötyä siitä vähän vääränlaisestakin terapiasta enemmän.

Näiden asioiden keskellä olen kovin hämilläni ja heikkona. Kahden yön univelka juuri sellaisten seinien keskellä olemisen myötä ei ainakaan auttanut. Tänään olen nukkunut sitä pois.

Eilen illalla oli tosin mukava nähdä tämän toipumistyön tuloksia. Minusta löytyi muutama sisäinen auttaja, jotka ottivat lempeästi nukkumaan menoni haltuun. Laskin lonkeron ja suklaat käsistäni, ruokin lemmikkini, vaihdoin päälleni puhtaat yöppärit ja mukavat sukat, pesin hampaat ja kävin nukkumaan peräti kahden painavan peiton alle, kaikki ilman että koin siitä olevan mitään mietittävää väsyneelle päälleni. 

Aamulla oli pakko hoitaa eräs ajanvarausasia, mutta sen jälkeen palatessani nukkumaan näin kyllä hyvin kuvaavaa unta. Siinä menin sinne paikkaan josta ne tietynlaiset seinät minua muistuttavat, ja parin ihmisen avulla löysimme sieltä hirvittävästi mätiä asioita, rumia elokuvia ja selityksiä sille, miksi jotkut asiat eivät myöhemmin enää löytyneet. Yksi elokuvista katsottiin pikakelauksella, siinä kiusattu pikkulintu muuttui tytöksi joka tappoi kiusaajansa. Yritin kovasti painaa mieleeni elokuvan nimen, mutta en onnistunut siinä edes unessani.

Lohdullista unessa oli se, että siinä oli aikaa.