Hämmentävän kouriintuntuvasti tulee nyt näkyväksi, että se sellainen kuolemanväsyni ei todellakaan liity siihen, paljonko nukun.

Nukuin viime yönä ehkä kolme tuntia, monestakin syystä. Yksi niistä oli vieraassa paikassa nukkuminen. Normaali yöuneni on tällä hetkellä 8 tuntia, joinain päivinä voin torkkua sen päälle vielä tuntikausia ja olla vähemmän toimintakykyinen kuin tänään.

Olen väsynyt normaalilla tavalla! Silmäni ovat vähän utuisen ja raskaan tuntuiset, mutta pystyin seuramaan kaikki kolme luentoa melkein kuin oikeinkin hyvänä päivänä (ensimmäinen aamukasilta!), opiskelemaan luentojen jälkeenkin, ja vielä terapiassakin olemaan Aikuisena ja jossain määrin lapsiosien tunteissa, en kadonnut mihinkään pahvikuoriin! (Pakko silti mainita että pahvisuudesta on varsinaista haittaa vain jos se tulee omaa hätääni peittämään, muiden ihmisten hädän koittaessa on suuri hyöty siitä että ainakin yksi porukasta pysyy täysin järkevänä.)

Hieman väsyttää joo, ja on se ärsyttävää, mutta minun ei tarvitse taistella nukahtamista vastaan. Ei mene kaikki energia siihen, että katse pysyy suorassa ja silmät auki. 

Voi jos puhuisin vain tästä kun sanon että minua todella väsyttää, silmät eivät ihan todella pysy auki, alan väkisin pilkkiä.

Aloitin vahvan b-vitamiinilisän. Sillä voi olla vaikutusta tai olla olematta. Ainakin aurinko paistaa, sen luulisi piristävän.

Elämä voittaa taas hiljalleen. Nykien ja pätkien ja aaltoillen, mutta mitä enemmän sumun ja surun keskellä on hyvää, sitä parempi kokonaisuus.