Toukokuu on ollut outoa aikaa. En ole pystynyt olemaan paikoillani, en keskittymään mihinkään monimutkaiseen. Kun kävelen, en tunne turhautumista enkä rintalastassani yhä hiljalleen nipistelevää kipua, joten olen ollut ulkona paljon. Pienen osan ulkona vietetystä ajasta olen istunut hiljaa, joko yksin tai kahdestaan jonkun läheisen kanssa. Tänään taisi tulla käveltyä yli kuusi kilometriä. Olen käynyt punttisalillakin ja pyöräillyt. Jalkoja särkee, mutta en lopeta ennen kuin kaadun lopen uupuneena sänkyyn ja nukahdan, monesti vielä puhelin kädessä niin, että se löytyy aamulla peittojen seasta. 

En tiedä, mihin aika on hävinnyt. Jotenkin en koe tehneeni mitään. Viime vuotta on vaikea muistaa, juuri eilen puhuin ihan läpiä päähäni jollekin siitä minä vuodenaikana tein tiettyjä asioita. En ole neulonut, en lukenut kirjoja, edellinen blogiteksti näyttää jonkun muun kirjoittamalta vaikka hämärästi muistan nuo asiat.

Tahtoisin analysoida oloani. Tuntea jotain erikoista jota voisin sitten ruotia. Mutta on vain tämä ikiaikainen ahdistuksen palanen rinnassa ja toistuva sisäinen pakottava olo, liiku, liiku, kauemmas, vielä jaksat tuonne, vielä tuonne, vielä tuonne. Niin paljon kuin rakastankin nykyistä kotiani, nyt en halua olla täällä. Tietokonekin tuntuu oudolta enkä ymmärrä miten käteni talvella taipuivat neulomaan tuntikausia putkeen. 

Eikö äsken ollut tammikuu? Lunta ja pakkasta ja minä tyytyväisenä keinutuolissa neulomassa?

Ei voi olla yli toukokuun puolivälin. Ei voi olla. Minne menivät helmikuu, maaliskuu ja huhtikuu? 

Miten minulla voi nykyään olla näin olematon keskittymiskyky? Minulla, jonka koko elämää on suorastaan määritellyt kyky ylifokusoitua ja käsitellä yksityiskohtia? Miten on mahdollista, että matkalla kaupan ovelta maitohyllylle unohdan kolme kertaa, että on ostettava maitoa?

Muistelen valittaneeni lääkärilleni jo useita kuukausia, että olen tyhmistynyt paljon lyhyessä ajassa. Sitä ei oikein olla otettu vakavasti. Vähän on sanottu, että kai minut voi muistitesteihinkin lähettää. Toisaalta tuntuu, että kohta en välitä itsekään. Ehkä muut ovat oikeassa ja valitan turhasta, ehkä tämä on hypervigilanssin hellittämistä ja sillä tavalla suorastaan terveempää kuin ennen. Ehkä ihmiskunnan normaalikokemus on näin hajamielinen ja välinpitämätön. Se kai kyllä selittäisi aika paljon siitä, missä kunnossa maailma nyt on. 

Tai kukaties tuore teoriani siitä, että viime kesänä ottamani rokote oli mukana vointini nopeassa romahtamisessa muutamaa päivää myöhemmin, saa jossain kohtaa tukea. Tajusin vasta toissapäivänä, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat ja miten yhtäkkiä kaikki muuttui. Olihan minulla sinänsä ollut hankaluuksia kauan, mutta rokotteen jälkeen ne olivat ihan eri luokkaa. 

En siis tiedä, aiheuttiko rokote olon romahtamisen yhteisvaikutuksena stressin kanssa, vaikka pidän asiaa mahdollisena. Ja ottaisin saman rokotteen uudestaan jos pitäisi valita, koska tauti jota vastaan se on kehitetty on pelottavampi kuin tämä viime kuukausien sairaslomarumba, vaikka ihan kaikki tästä olisi johtunut rokotteesta (ja sen tiedän että kaikki ei johdu).

Tai sitten kaikki nyt vain ihan oikeasti on ollut stressiä ja traumareaktiota ja PTSD-oireita ja minä vain tahtoisin saada jotain selityksiä itseni ulkopuolelta, koska en halua myöntää että olen näin sekaisin ihan omasta takaa.

Ja ehkä tämä jatkuva liikkuminen on uusi dissosiaatio-osa joka kävelee elämää pakoon. Koko päivän päivästä toiseen, pakonomaisesti, vaikka raajoihin sattuu, on otettava askelta toisen eteen, selkä vanhaan päin. 

En tiedä. Minulla on suuria vaikeuksia välittää. Yritän keksiä, mitä oikein kerron lääkärilleni olostani. Nyt olisi iso kiusaus sanoa kaikille että voin ihan riittävän kohtuullisesti, katsokaa nyt kun harrastan liikuntaakin taas, ja minulle varatut ajat voi antaa jollekin jolla on oikeasti hätä. Ja jotenkuten muistan, että juuri tämä on sellainen hetki, kun noin ei saa mennä sanomaan, vaan on sinnikkäästi jatkettava lääkärien ja terapeutin näkemistä, vaikka se tuntuu puuduttavalta.