Stephen Hawking tosiaan poistui keskuudestamme päivää vaille kaksi viikkoa sitten. Olen ollut jokseenkin pakkomielteisen kiinnostunut hänen elämästään siitä lähtien. Katsonut kolme elokuvaa, lukenut hänen ja hänen lähipiirinsä kertomuksia. Kirjoja en ole vielä lukenut, mutta siihenkin aion varmaan ryhtyä vielä.

Muistan hämärästi nähneeni hänet televisiossa lapsena. Veljeni kanssa istuimme silmät nauliutuneena tähän mieheen, joka puhui ilman että näimme hänen liikkuvan. Pohdimme, miten hän sen oikein teki ja miksi hän kuulosti niin erikoiselta, koska avaruudesta kertova TV-ohjelma ei kertonut mitään Hawkingin puhesyntetisaattorista.

En kai ollut ajatellut ennen viime päiviä sitä faktaa, että hän oli syntynyt terveenä. Hän ei ollut niitä lapsia, joista lääkärit sanovat, että ei tuo opi kävelemään eikä mitään muutakaan, vaan hänellä oli ihan hyvä, jos vähän erikoisena pidetty, perhe ja sivistyneet vanhemmat. Lisäksi hän oli itse asiassa vielä parikymppisenä laiska ja mukavuudenhaluinen opiskelijabileissä hilluja, joka ei oikein tiennyt, mikä tutkimusaihe olisi hänen aikansa ja vaivansa arvoinen. Sitten iski rappeuttava sairaus, kuoleman läheisyyden todellisuus, ja jäljellä olevalla ajallaan hän fokusoitui tutkimaan sitä itseään, aikaa. Outoa kyllä, hän päihitti kaikkien odotukset siitä, miten kauan hän pysyisi hengissä rappeuttavan sairautensa kanssa. Kukaan ei taida tarkkaan tietää, miksi.

Hawkingin tarina herättää runsaasti tunteita ja ajatuksia.

Miten helppo on kaukaa ihailla, miten hänen lähes täysin paikoilleen halvaantunut kehonsa tuotti vielä aidon, korviin asti leviävän hymyn. Youtubesta löytää lukemattomia kommentteja siitä, miten on ihmeellistä, että hän hymyili. 

Tunnistan kaipuun siihen, että joku huomaisi tavalliset pienet asiat minussa ja antaisi niistä palautetta. 

Asian kääntöpuolena tietysti on se, että tavallisia ihmisiä kiinnostaa kovasti, miten Hawking sai lapsensa ja miten hän kävi vessassa. Haluaisin valita, minkälaisia asioita minussa havaittaisiin. En haluaisi, että ihmiset ihmettelevät vessakäyntejäni.

Toisaalta hän sai tiettyjä helpotuksia työssään yliopisto-opettajana, koska kukaan ei voinut realistisesti odottaa hänen tekevän esimerkiksi hallinnollisia paperitöitä, tai pitämään luentoja samalla tavalla kuin muut. Hän sai keskittyä niihin harvoihin asioihin, mihin pystyi. 

Terveenä, olettaen että hän olisi keksinyt jonkin fysiikan alan johon syventyä, hän olisi varmaan ollut kyllä fyysikkopiireissä monen kuulema nimi, ja mahdollisesti hän olisi vienyt omalla alallaan tutkimusta eteenpäin, ehkä paljonkin. Mutta, harva tavan tallaaja olisi häntä juuri muistanut, jos hänellä ei olisi ollut niin erikoista ulkonäköä ja ääntä, ja niin pelottavaa sairautta. Osaltaan niiden avulla hänestä tuli maailmankuulu ja samalla kiitetty tieteen popularisoija.

Lisäksi menetettyään käsiensä lihasvoiman mukana kynän ja paperin käytön, hänen oli pakko keksiä tapa ratkaista fysiikan probleemia ennen kaikkea mielikuvina. Hänen pakon edessä syntynyt ajattelutapansa tuotti lopulta myös uusia ideoita, joita tavallisia ratoja ajattelevat eivät saaneet päähänsä.  

Tässä tämä tällä kertaa, oma ajatukseni otti ja katkesi.