Olen todella alivireä. En niin alivireä että vain nukkuisin, mutta ehkä hereillä se onkin tavallaan kipeämpää, kun tiedostaa koko ajan ettei saa tehtyä mitään.

Istun siis tuolissani, syön lakkaamatta riippumatta siitä onko nälkä, neulon hiljakseen ja luen nettisivuja, katson videoita. Lumipyry ulkona väsyttää entisestään. Ajattelin, että odottelisin tänne kirjoittamista sellaiseen hetkeen, että kämppikseni on ulkona ja kaukana, mutta hän nyt sulkeutui sen verran huoneeseensa että päätin tulla. Tunnen käsieni ja jalkojeni jäätyvän niin, että hädin tuskin sain äsken tönköillä sormillani käytettyä puhelinta.

Systeemini näyttää taas erilaiselta. Näen uudella tavalla läheisyyksiä ja yhteyksiä. Se tuntuu kipeältä, aivan raastavalta. Viimeksi terapiassa onneksi validoitiin hiljaisuuttakin, kaikkea ei ole pakko sanoa, kaikkia haavoja ei ole pakko näyttää. On ihan OK kertoa joistain asioista läheisille sitten, kun ne on oikeasti käsitelty terapiassa, eikä puheen läpi enää ryöpsähtele lapsen tai nuoren hallitsematonta hätää.

On ihan OK olla tuntematta syyllisyyttä siitä, että ei ole sydän apposen auki. 

On ihan OK, että jos tuntee että nyt on mahdotonta katsoa jotain asiaa, niin ei katso sitä nyt vaan sitten, kun on turvallisempi olla.