Näen mielessäni taas paljon uutta.

Iinan lähellä on karhu. Karhu taas näytti minulle metsästäjän. Metsästäjällä on äidin naama. Painoin hänestä stoppia, metsästäjä ei ammu karhua, ja karhu ei myöskään saa tulla raatelemaan metsästäjää. Aikuiseni on pysähdyttävä taas kerran miettimään, mitä tässä tapahtuu.

Iinalla on aarteita syvällä piilossa, nyt tiedän ainakin osan niistä. Kiintymisen taito ja kaipuu ovat nyt päällimmäisinä, hänellä voi olla muutakin erittäin kaunista ja tärkeää. Karhu tuli Iinaa vartioimaan, symboloiden sitä että olen ymmärtänyt miten arvokas Iina on ja miten haluan nyt karhuemon lailla puolustaa noita aarteitani.

Ja karhu näytti metsästäjän, uhan turvalle. Se olen osittain tietysti minä, koska tämä tapahtuu pääni sisällä, mutta kyseessä on myös äitini sisäistys. 

Mieleni tekee kiroilla, nukkua, vältellä, ajatella jotain muuta. Mitä tahansa paitsi tätä. Eikö tilanteen voisi vain pysäyttää ikuisesti? Enkö voisi katsella muualle? En halua käsitellä kiintymiseen liittyviä ongelmiani! Saattaisin sen jälkeen pystyä kiintymään ja olemaan ilman suojia! Niin EI VOI TEHDÄ! Ei saa tykätä! Ei saa tykätä! Metsästäjä voisi ampua karhun ja itsensä ja kaikki voisi olla vain hiljaa ja antaa Iinan könnätä turvamökissään hiljaa ja salaa, ilman huomiota. 

Ei, karhu on upea, sitä ei ammuta. Ei. Eikä metsästäjänkään ongelma, eli tämä kyseinen minun ongelmani, lopu sillä, että hänet hävittää.

Väsyttää hirvittävästi. En halua käsitellä tätä asiaa. En halua. Kiintyminen vie väärien ihmisten luo ja heidän mukanaan pohjalle. Kiintyminen saa loukkaukset sattumaan paljon enemmän. Kiintyminen saa menettämisen tuntumaan siltä, että itsestä katoaa jotain.

Mutta se on myös taito, jonka luulin kadottaneeni, ja nyt tiedän ainakin osittain, minne se on piilotettu. Miten paljon enemmän voisinkaan antaa ihmisille, jos pystyisin spontaanisti osoittamaan kiintymykseni ja rakkauteni. Vain jotkut osani osaavat noita asioita ja he ovat niin irrallaan "minusta", Aikuisestani, että ihastelen vierestä, kun minä olen parempi jossain kuin, öh, minä.

Olen jossain parempi kuin minä! Ajatelkaa omalle kohdalle. Ei ole helppoa! 

Tosin jopa asioiden peittäminen huumoriin on ollut minulta kateissa. Ei löydy itseironiaa kuin tipoittain. Olen outo. En tunnista itseäni. Mitä olen äidiltä oppinut? Että ei saa tykätä, ei saa olla toisten perään, ei saa änkeä muiden luo, ei saa häiritä, ei saa puolustaa itseään, ei saa osoittaa mieltään, ei näyttää omaa tahtoa.

Siinäpä uhkaa sille, miten nyt haluan turvata pikkuhiljaa uudelleen löytyvän kiintymyksen, ja myös sen tunteen, että minulle on oma paikka.

 

En pysy hereillä, en kerta kaikkiaan pysy hereillä.