Satunnaisessa blogissa kysyttiin lukijalta, mitä kaikkea sinä olisit unohtanut jos kadottaisit elämästäsi kymmenen viimeistä vuotta?

Kysymys oli yllättävän hämmentävä, koska koen useinkin eläväni nimenomaan kymmenen vuotta nuoremman ihmisen elämää, jos katsoo saavutuksia ja tilannetta ylipäänsä. Vuokra-asunto, parisuhde muttei yhteistä kotia saati lapsia, ja jonkinlainen kohta 20 vuotta vanha auto. Nuo asiat olivat elämässäni myös kymmenen vuotta sitten, mutta eri ihminen, eri asunto ja eri autokin. 

Väliin tuntuu tällä hetkellä mahtuneen enemmän sairastelua ja hidastelua kuin mitään muuta. Alan kovasti puutua tähän hitauteen. Tunteettomuuteen. Saamattomuuteen. Ja silti kaipaan jatkuvasti rauhaa, hiljaisuutta, paikallaan oloa. Aikaa olla. Silti päivä vietettynä sängyn pohjalla tuntuu väärältä. En halua pudota. Haluan olla hiljaa, mutta en halua pudota enää ulkopuolelle kaikesta elämästä. 

Tänään vedin harvinaisen överiksi ahmimisen. Oli lopetettava kerrankin kesken, koska kroppaani alkoi sattua. En muista, milloin viimeksi olisi tuntunut siltä. Oloni on edelleenkin epämukava, mitä se on ollut yhtä soittoa tuosta ahmimisesta asti, mutta siinä ensimmäisiä hetkiä vatsakivuista kiemurrellessani tajusin tuntevani sentään jotain ja saavani siitä jotain kieroutunutta tyydytystä, kokemusta siitä, että jotain meni nyt oikein. 

Tunteako vai eikö tuntea? Elääkö vai ollako elämättä? Pitäisikö tulla niin hulluksi, ettei tiedä enää kuka on? Entä jos olen sitä jo, enkä huomaa? 

Huomenna menen töihin, ja verotoimistoon. Vien pöydälläni kuukauden verran lojuneen virallisen kirjeen postiin. Pahoittelin vastaanottajalle hitauttani, sanoin että olen sairastellut. Tunnen pujahtelevani jostain sivuovista, kun sanon asian noin. Sairastelen. Niin, a-virusta ja norovirusta ja näitä on varmaan ollut liikkeellä, juu juu. Paitsi että ei. Minä sairastan jotain ihan muuta, makaan sängyn pohjalla ilman kuumetta, kropassa kipuja ja muita outoja oireita joita ei voi mitata veriarvoissa eikä muutenkaan selittää. Pelkään, mitä tapahtuu jos sanon että minulla on itse asiassa mieli sellainen ettei se aina ole toimintakykyinen vaikka ulkoisesti asiat ovat ihan kohtuullisesti. Pelkään, että sen jälkeen minua ei oteta enää vakavasti. Vaikka itse otankin ja hyvin tiedän oikeuteni lääkärissä ja osaan käyttäytyä erittäin järkevästi ja selkeästi jos vain Pahvikuvani on yhteistyöhaluinen. Ja sehän on. Juuri viime viikonloppuna totesin ettei sitä voi juottaa edes humalaan. 

Sitä virhettä en sentään tee, että valvotutan itseäni tässä koneella vaikka silmät alkavat jo painua kiinni. Ehdin kyllä tulvia tänne vielä moneen kertaan.