Taaperoikäinen minä on jäänyt yhteistietoiseksi kanssani, vaikka takaumasta menikin pahin ohi. Reagoin stressaaviin asioihin lapsen tavalla, ja olen samalla itse se aikuinen, jonka pitäisi ymmärtää mikä tällä kertaa itkettää, ja pystyä ratkaisemaan pikkuisen pulmat.

Päivällä itkin nälkääni. En muista koskaan itkeneeni nälästä, muutenkin olen tottunut nälkäisenä vain hiljenemään ja hidastumaan. Siksi kestikin kauan tajuta, miksi silmäni eivät vain lakanneet kostumasta. Kuitenkin kun asia korjaantui, sain tilalle todella lapsenomaisen, puhtaan riemun tunteen. Niin puhtaan että oikein ihmettelin sitä ääneenkin, että kylläpäs nyt tulikin hyvä mieli ihan pelkästä syömisestä! 

Olen myös kysynyt itseltäni onko vielä pitkä matka jonnekin, kun kovasti jo väsyttää istua autossa, vaikka siis ajoin itse ja tiesin kyllä kuinka pitkä matka on. Marketin leluosastolta, jonne välillä menen vain tunnustellakseni kiinnostaako se lapsiosia, en osannut valita mitään - mutta tällä kertaa sen tähden, koska en pystynyt uskomaan omia sanojani siitä, että saisin valita jotain omaksi.

Miellän taapero-itseni istumaan syliini koko ajan, tai kulkemaan vierelleni. Välillä myös kannan häntä edessä tai selässä, välillä hän kokeilee käsiäni ja jalkojani. Aika outo olo oikeasti, ja vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole kokenut vastaavaa. Ei silti auta, minun on elettävä nyt tilanteita sekä pienenä että aikuisena, sellaisena aikuisena kuin pieni tarvitsee. Se on vaikeaa, ihan oikeasti vaikeaa. Minulla on impulsseja tehdä kuten lapsuuteni ihmiset ja vaipua neuvottomuuteen, turhautumiseen, pois työntämiseen. Siihen on tartuttava ja tehtävä toisin, vaikka jalat tuntuvat olevan kilometrin pitkät ja itkettää tosi kovasti, kun maito loppui tölkistä liian aikaisin.